Kuntoutujien tarinoita

Heidi

Olen entinen erikoissairaanhoitaja, nykyinen mielenterveyskuntoutuja.
Kävin ensimmäisen kerran Lahden Klubitalolla elokuussa 2001. Murjotin pari päivää jossain nurkassa ja kävin yksissä pikkujouluissa. Siinä se.
Klubitalon toiminta oli silloin vielä alussa ja hieman sekavaa ja sama tilanne oli minullakin. Olin tipahtanut henkilökohtaiseen rotkooni, josta on kiivetty ylös viimeiset kuusitoista vuotta. Olen varmasti tehnyt kaikki virheet, jotka mielenterveyskuntoutuja voi tehdä: Täyttänyt pääni epärealistisilla vaatimuksilla, ruoskinut itseäni, pakottanut, kurkottanut kuuhun ja tippunut pää edellä parikin kertaa vielä syvemmälle. En yksinkertaisesti voinut uskoa sitä, ettei työkykyni ole ennallaan, ettei sama vauhti enää tartu siipiin.
Epätoivoisena epäonnistuin yhä uudestaan, kunnes vedin verhot kiinni ja piilouduin maailmalta sekä itseltäni, nuolemaan haavojani luuserin leima otsassa, jonka siihen olin itse painanut kuin polttomerkin.

Minusta ei tullut yritysjohtajaa, kirurgia tai proffaa, mutta kymmenen vuotta sitten minusta tuli äiti: Maailman paras ja tärkein duuni.
Oikea diagnoosi löytyi ja kuntoutuminen alkoi kohinalla. Viimeinkin tarkastelen itseäni voimavarojen, en rajoitteiden kautta.
Pitkään ja hartaasti harkitsin ja palasin Klubitalolle viidentoista vuoden jälkeen. Tuli hyvä olo. Hyvää energiaa pursuava Klubitalo otti minut lämpimästi vastaan.
Lähestyin Kohti unelma-hanketta, joka sysäsi minut saman tien ihan uudelle kiertoradalle. Yhtäkkiä olin työnhakuvalmennuskurssilla ja kouluttautumassa vertaisohjaaksi. Nielaisin pelon ja menin sitä päin. Tuulen vire tuntuu taas siipien seudulla ja leima otsassani on haalistunut lähes kokonaan. Nyt minulla on taas unelmia: Haluaisin ohjata vertaistukiryhmää Klubitalon jäsenille, haen opiskelemaan ja suuntaan askeleeni Klubitalolle niin usein kuin mahdollista.
Kirjoitusinspiraatiokin saattaa herätä ihan milloin tahansa. Haluan osallistua ja auttaa vertaisiani. Vapaaehtoistyö tuntuu, ja antaa pelkkää hyvää.
Pienin, mutta varmoin askelin eteenpäin, tiedostaen rajat, mutta iloiten löytyneistä voimista, valosta ja toivosta.

 

Anne

Tarve oppia uutta virtaa sisälläni.
Vahingoista, suruista ja iloista voin oppia elämästä,
mutta vain koulusta voin saada oikeanlaisia eväitä matkallani
kohti yliopistoa ja unelmiani.

Syksy lähenee ja pian ensimmäistä kouluvuottaan aloittavat lapset seisovat kauniissa jonoissa ala-asteen ovien edessä. Kellot soivat ja on aika astua ensimmäistä kertaa suureen opinahjoon ja tiedon viidakkoon.

Samalla seikkailulla minäkin olen. Koulut jäivät aikanaan kesken sairastelujen myötä ja niin sitä yllättäen huomaakin olevansa yli kolmekymmentä ja unelmat odottavat ottajaansa.

Niin minä aloitin viime keväänä lukion uudestaan.

Jännitin ja puhkuin intoa kuin kuka tahansa ekaluokkalainenkin. Silti pelkäsin riittäisivätkö taitoni ja kuinka kävisi jos en jaksaisikaan. Päivät kuluivat ja koulu tuntui hyvältä, vaikka jokainen päivä oli yhtä jännittävä kuin ensimmäinenkin. Ensimmäiset kokeet vuosiin herättivät minussa kauhua. Olihan kyseessä kuitenkin nyt tietynlainen tulikoe, pystynkö minä tähän ja olenko edes oikeassa paikassa. Kokeiden jälkeen piinaava odottelu ja tulokset olivatkin parempia kuin uskoinkaan. Pääsin läpi -ja kirkkaasti!

Uusi jakso alkoi ja niin se lähtikin sujumaan. Kevät meni oppiessa vähän uutta ja vähän vanhaakin. Tavataanhan sitä sanoa, että kertaus on opintojen äiti. Sillä logiikalla siis pari tuttuakin kurssia tuli käytyä. Kesäloman alettua olin onnellinen. Koulu kuluttaa eri tavalla voimia aikuisena, kuin nuorena untuvikkona. Olin yllättynyt, kun viimeisetkin adrenaliinit poistuivat kehostani ja huomasin olevani väsynyt. Koulu antaa paljon, mutta jos ei ymmärrä lepopäivien tärkeyttä, sitä huomaa uuvuttaneensa itsensä, ja pahasti. Viikonloput ja lomat eivät ole vain työntekoa varten, vaan myös latautumiseen.

Näillä eväillä ja tiedoilla odotankin nyt alkavaa syyslukukautta. Olen levännyt ja oppinut arvokkaan läksyn: minulla on oikeus levätä, ei ole aina pakko suorittaa ja olla liikkeessä. Muutamalla kurssilla kerrallaan etenen, rajoitan turhaa työtä pois ja otan rauhallisesti. Jos näin pitkään koulu odotti minua, niin ehkäpä minäkin voin hiukan kevyemmin edetä -ja tällä kertaa viedä aloittamani matkan loppuun saakka.

 

Risto

Olin töissä ammattikoulun ja armeijan jälkeen siinä 21-vuotiaana. Aloin kuulla omituisia ääniä ja kuvittelin juttelevani telepaattisesti pomon kanssa. Koska en osannut hakeutua hoitoon irtisanouduin töistä. Olin etsivinäni töitä, kunnes jouduin sairaanhoitajan vastaanotolle. Hän oli sitä mieltä, että tarvitsen hoitoa. Niinpä päädyinkin ambulanssin kyyditsemänä suoraan sairaalan osastolle. Lääkäri määräsi minulle ensimmäiset psyykelääkkeet. Kun viikko oli vierähtänyt, sain vapaat ulkoiluoikeudet.

Pääsin kotiin 8-viikon sairaalajakson jälkeen. Kävin aluksi kahdesti viikossa vastaanotolla, jossa tarkkailtiin vointiani. Sairaanhoitajan kanssa kävin tutustumassa toimintakeskus Vescuun ja aloin käydä ryhmissä kahdesti viikossa. Vointini parani hitaasti mutta varmasti. Kun olin 28-vuotias ystäväni houkutteli minut mukaan käymään Klubitalolla.

Aluksi kävin joka päivä 2 tuntia kerrallaan. Tein toimistoyksikössä puhtaaksikirjoitustehtäviä ja lisäksi myin ruokailijoille ruokalippuja. Muitakin talon pieniä tehtäviä tein omien voimavarojeni mukaan. Tunsin sisälläni, että olin löytänyt paikkani maailmassa. Lääkitystä on sittemmin hieman purettu. Ensin jätettiin päivälääke pois ja sen jälkeen vuoden päästä aamulääke.

Minut hyväksyttiin jäseneksi, kun olin käynyt aktiivisesti Klubitalolla 2 kuukautta. Muutaman vuoden kuluttua hain siirtymätyöpaikkaa. Peruin sen kuitenkin silloin. Kun olin harkinnut asiaa enemmän, menin vuoden päästä tutustumaan kaupunginkirjaston siirtymätyöpaikkaan. Ihastuin heti työpaikan hiljaiseen ilmapiiriin. Tällä kertaa otin työn vastaan. Perehdytys sujui hyvin ja työ rutinoitui. Työnkuvaani kuului lajitella eri lähikirjastoista tulleet kirjat omiin laatikoihin ja pääkirjaston kirjat vein lainausrobotille, jossa työkaverini hoiti loppuun lajittelun. Rupesin nauttimaan työpaikan hiljaisuudesta yhä enemmän. Tuntui mahtavalta työskennellä kirjastossa.

Kun siirtymätyöni päättyi, vuorokausirytmini oli taas kohdallaan ja minulla oli muodostunut tietty työrytmi. Oma kuntoutuminen oli edennyt valtavasti parempaan suuntaan. Pidin viikon loman, jonka jälkeen menin opiskelemaan Englantia Tiedonpuuhun. Tarkoituksenani oli nostaa peruskoulun numeroita. Tällä hetkellä opiskelen yhä englantia ja tarkoituksena on aloittaa matematiikka. Jatkosuunnitelmani on mennä opiskelemaan painotekniikkaa. Olen kiitollinen, että Klubitalo on nostanut elämäni nykyiselle tasolle.